Istuin leirinuotion ääressä edessäni kyömynenäinen intiaanipäällikkö, joka tarkkaili mua haukansilmillään. Tunsin pelonväristyksiä, sillä päällikön katse porautui muhun kuin coctailtikku kirsikkaan. Hiki valui pitkin selkääni. Olinko viimeisellä tuomiolla? Korviini kantautui vaimea ääni, joku huusi nimeäni. Mietin, miten helvetissä intiaanileirissä osattiin lausua suomalaisen miehen nimi oikein. Juhaa, Juhaa, kuului yhä selvemmin aralla huhuilevalla äänellä. Hetkessä maailma silmissäni alkoi pyöriä ja edessäni loimottava nuotio muuttua kirkaammaksi. Intiaanipäällikkökin muutti muotoaan. Tuntui kuin mut olisi heitetty läpi ison kankaan, joka erotti kaksi maailmaa, kaksi eri todellisuutta. Nyt näin edessäni valokeilan, joka haravoi kroppaani ja huomasin olevani selälläni. Meni tovi ennen kuin tajusin makaavani omassa sängyssäni. Tartuin valoon kiinni ja siirsin sen syrjään nähdäkseni intiaanipäällikön tarkemmin. Valo tuli pampun kokoisesta täysrautaisesta taskulampusta, sellaisesta jolla teollisuusvartijat hakkaavat nuoria metroasemilla. Ponnahdin istumaan sellaisella voimalla, että iskimme Sirpan kanssa päät tömähtäen yhteen.

Tämä ja Vaippaihottumaa ovat Juoppohullun päiväkirjan kaksi viimeisintä osaa ja kaikkein parhaimmat. Juhan dokaaminen alkaa jäädä vähemälle ja sen sijaan vanhemmuuden haasteet sekä rakkaus naiseen valtaavat ykköspaikan hänen elämässään. Kummasti sai nauraa ääneen toisellakin lukemalla.