Maeve istui Keskuspankin portailla syömässä voileipäänsä ja tarkkaillen valppaana sopivaa tilaisuutta päivän Hyvään työhön. Ensin hän havaitsi laukun, värikkään kirjotun minirepun. Sen kantaja oli aivan tavallisen näköinen tyttö, hento pikku olento; tukka oli lyhyt ja musta, ja ainoa mikä erotti hänet kanssakulkijoista oli häntä ympäröivä eristyneisyyden ilmapiiri. Hän oli yksin, hyvin yksin, ja suorastaan hehkui tummaa valoa sekalaisessa ihmisjoukossa. Maeve tunnisti hyvin kasvojen jäykät, liikkumattomat piirteet. Vaikkei hän näin etäältä erottanutkaan tytön silmiä, hän aavisti jo tytön ilmeen. Tässä olisi päivän Hyvä työ, mutta se ei houkutellut Maevea lainkaan. Mieluummin hän olisi raahannut kahdetkymmenet lastenvaunut kahdenkymmenen talon portaita ylös. Vaikka oliko hänellä muka vaihtoehtoja?

Varoitus heti alkuun: tämä ei ollut Keyesin parasta antia. Silti kirjassa oli taustalla äärimmäisen kaunis ajatus ja viimeisenkin sivun luettuani se sai kyyneleet silmiin. Kauniin teeman lisäksi parasta oli ennakoimattomuus - juoni ei ainakaan kaikilta osin kehittynyt kuten alunperin oletin.

Haluaisin laajentaa yhden ystäväni näkemystä chick lit-kirjallisuudesta täytenä hömppänä ja Keyesin avulla se on parasta toteuttaa. Tämä ei kuitenkaan ole siihen tarkoitukseen paras kirja.