Viimein se näki aamun kajastavan niin kuin valon tuntemattoman kolon päässä mutkan takana; ja samalla hetkellä alkoi keltasirkku laulaa. Pähkinän tunnelmat muistuttivat hävinneen kenraalin mielialoja. Missä sen toverit tarkkaan ottaen olivat? Toivottavasti eivät kaukana. Mutta entä jos olivat? Kaikki? Minne se oli ne vienyt? Mitä se nyt tekisi? Entä jos vihollinen ilmestyisi juuri nyt? Se ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan kysymykseen eikä sillä ollut voimia pohtia niitä. Liutti tärisi sen takana kosteasta ja se kääntyi puskemaan sitä; niin kuin kenraali, joka ei enää osaa tehdä muuta kuin pitää huolta palvelijansa hyvinvoinnista, koska tämä sattuu olemaan paikalla.

Suden lupauksen luettuani houkutus lukea tämä noin kolmattakymmenennettä kertaa nousi vastustamattoman voimakkaaksi.

Kirja kertoo kaniinien elämästä. Heidän matkastaan kauan tutusta ympäristöstä ja itsensä voittamisesta ja uusista haasteista. Uskollisuudesta, elämänhalusta.

Kuuleman mukaan tähän kirjan kätkeytyy piilomerkityksiä, mutta olen huono havainnoimaan sellaisia. Minulle tämä kirja on hieno kertomus villikaniineista.