Täten heille kerrotaan: "Wen mietiskeli ajan olemusta ja ymmärsi, että maailmankaikkeus luodaan uudelleen hetki hetkeltä. Näin ollen hän ymmärsi, että todellisuudessa menneisyyttä ei ole olemassakaan, ainoastaan menneisyyden muisto. Räpäytä silmiäsi, niin seuraavaksi näkemäsi maailma ei ollut olemassa silloin, kun suljit silmäsi. Siksi, Wen sanoi, ainoa sovelias mielentila on yllättyneisyyys. Sydämen ainoa sovelias tunne on ilo. Nyt näkemääsi taivasta et ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Nyt on täydellinen hetki. Iloitse siitä."

Tällä kertaa kirjassa käsitellään aikaa, Aikaa ja kelloon kahlittuja ihmisiä. Pratchetin kirjojen oppien mukaan voisi vaikka elää.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta. Millä minä sen autotallin edustan lapiooin, kun lonkka kolisee. Naapuripitäjään on avattu uusi pankkikonttori, siellä pitäisi olla yhdeltätoista, mutta ehdinkö? Kyllä en.

Pankin vakavaraisuuden tietää kahvista ja avajaispullan laadusta. Jos on vanhaa pullaa ilman raesokeria niin semmosen pankin rahoitusta epäilee heti. Jos taas tarjoillaan täytekakkua ja kahvin kanssa kermaa niin tuhlailuun kaatuu sellainen konttori. Tietää, että nyt on nuoret miehet tekemässä hölmöjä päätöksiä. Minun rahojani saa säilyttää ja lisätä semmonen konttori, missä kahvi tehdään Mokkamasterilla, on punasta maitoa ja uunituoretta pitkoa. Jos vielä löytyy suolasta, karjalanpiirakoita taikka pataa, niin saatan avata metsärahoille toisenkin tilin.

Suosittelen! Luin kirjan jonkin arvostelun perusteella. Sain sellainen kuvan, että tämä olisi hyvin humoristinen kirja. Sitä se ei oikeastaan ollut - ja kuitenkin oli. Kirjassa vanha mies alkaa lääkärintarkastuksen jälkeen purkamaan mielipahojaan yleisönosaston kirjeisiin, jotta paha mieli ei jäisi sisuskuntaa jäytämään ja terveyttä turmelemaan. Aluksi kirjeet ovat sattumanvaraisista aiheista, mutta pian niistä kehittyy loogisesti etenevä tarina.

Pidin kirjasta hyvin paljon. Se oli lämminhenkinen je elämänmakuinen, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Hyvin hyvin suomalainen ja suomalainen sisu ja periksiantamattomuus näkyy jokaisessa kirjeessä.

Vasta lukunäytettä kirjoittaessani havaitsin, että tässähän on käytetty murretta! Yleensä inhoan murrekirjoja, mutta tässä tapauksessa se ei häirinnyt (yllättäen, kun en edes huomannut asiaa).

Tästä tuli hyvä olo. Lue.

Olen hurahtanut jälleen dekkareihin, näemmä. Sherlock Holmes on jo noussut suosikkilistallani Poirotin ohitse.

Baskervillen koiran tarina lienee monille pääpiirteissään tuttu. Tarina on omana muunnoksenaan päässyt Aku Ankkaankin, Barksin kynästä ellen ihan erehdy. Tarina sijoittuu synkille nummille, joilla legenda Baskervillen suvun kirouksesta ja helvetinkoirasta näyttää käyvän toteen.

Neljän merkki on myös yhden tarinan kirja. Näitä kahta kirjaa lukuunottamatta muut Holmes-kirjat koostuvat useista, aikoinaan Strand Magazinessa julkaistuista kertomuksista. Neljän merkissä on kaikki mitä tarvitaan - aarre, salaperäinen neljän liitto, murha ja tragediaa.

"No, ensiksikin on olemassa hyvin vakava todiste häntä vastaan. Revolveri, jonka yksi patruunapesä oli tyhjä ja jonka kaliberi oli sama kuin rouvan pään läpi ammutun luodin, löydettiin hänen vaatekomeronsa lattialta." Holmesin silmät jähmettyivät mitään näkemättömään tuijotukseen ja hän toisti sanoja yksitellen: "Hänen - vaatekomeronsa - lattialta." Sitten hän vaikeni ja arvasin hänen aivoissan syntyneen jonkin uuden ajatuksen, jonka kehittelyä olisi ollut typerää häiritä.

Ah, olin unohtanut miten paljon nautin tällaisista tarinoista. Sääli, että kirjasto on tänään kiinni enkä saa näitä tähän hätään lisää.

En ole aiemmin lukenut Holmes-tarinoita hahmon kehittelijän itsensä kirjoittamana. Olin yllättynyt, miten perinteistä salapoliisityyliä nämä tarinat edustivat - odotin kenties jotain erikoisempaa. Mutta onko niin, että kaikki muut dekkarikirjailijat seuraavat enemmän tai vähemmän uskollisesti Doylen jalanjäljissä? Mene ja tiedä.

Kirja koostuu kahdestatoista lyhyestä tarinasta, joista osa on Watsonin muistiinpanojensa perusteella kertomia ja osa itsensä Holmesin kynästä.

Kiinalaisen joululahjadildon muovipinnasta lohjennut kultainen maali oli aiheuttanut erittäin aggressiivisen tulehduksen Kristian Pesosen pyllyreikään. Vaiva oli niin piinallisessa paikassa ja kiusallisella tavalla syntynyt, ettei Kristian halunnut tehdä asiasta sen suurempaa numeroa eikä varsinkaan antaa sen estää uudenvuoden juhlimista.

Näillä sanoilla alkaa Vuorisen käsittääkseni uusin teos.

Meininki oli paikka paikoin liian äijämäistä ja epäuskottavaa, joskin uskottavuus ei varmaankaan ole se, mikä kirjailijalla on päällimmäisenä ollut mielessä. Kirja loppui kuin seinään.

Parit naurut tästä sai.

Kirjan lukemisesta on jo kuukausia aikaa, joten nyt on tyydyttävä muutaman sanan esittelyyn.

Pidin ykkösosasta enemmän, joskin tämäkin oli vallan hyvä. Kirjailija oli epäilemättä nähnyt hirvittävän vaivan saadakseen historialliset faktat kohdalleen joten tuntuu aika kiittämättömältä myöntää, että ilman historiakuvauksia ja historiaan liittyviä juonenkäänteitä tämä kirja olisi ollut parempi.

Vinkkinä ennen lukukokemusta: selvitä, mikä on jakobiitti.

Maeve istui Keskuspankin portailla syömässä voileipäänsä ja tarkkaillen valppaana sopivaa tilaisuutta päivän Hyvään työhön. Ensin hän havaitsi laukun, värikkään kirjotun minirepun. Sen kantaja oli aivan tavallisen näköinen tyttö, hento pikku olento; tukka oli lyhyt ja musta, ja ainoa mikä erotti hänet kanssakulkijoista oli häntä ympäröivä eristyneisyyden ilmapiiri. Hän oli yksin, hyvin yksin, ja suorastaan hehkui tummaa valoa sekalaisessa ihmisjoukossa. Maeve tunnisti hyvin kasvojen jäykät, liikkumattomat piirteet. Vaikkei hän näin etäältä erottanutkaan tytön silmiä, hän aavisti jo tytön ilmeen. Tässä olisi päivän Hyvä työ, mutta se ei houkutellut Maevea lainkaan. Mieluummin hän olisi raahannut kahdetkymmenet lastenvaunut kahdenkymmenen talon portaita ylös. Vaikka oliko hänellä muka vaihtoehtoja?

Varoitus heti alkuun: tämä ei ollut Keyesin parasta antia. Silti kirjassa oli taustalla äärimmäisen kaunis ajatus ja viimeisenkin sivun luettuani se sai kyyneleet silmiin. Kauniin teeman lisäksi parasta oli ennakoimattomuus - juoni ei ainakaan kaikilta osin kehittynyt kuten alunperin oletin.

Haluaisin laajentaa yhden ystäväni näkemystä chick lit-kirjallisuudesta täytenä hömppänä ja Keyesin avulla se on parasta toteuttaa. Tämä ei kuitenkaan ole siihen tarkoitukseen paras kirja.

Hän nosti kämmenselällään leukaani ylös ja veti hiukset pois kasvoiltani. Hiukan leivänmuruja varisi leninkini kaula-aukosta sisään. Muut miehet kokoontuivat ruudullisissa asuissaan ympärille tiiviiksi joukoksi, ja heistä uhosi voimakas hien ja alkoholin haju. Vasta silloin huomasin, että heillä kaikilla oli poskiparta ja kiltti päällään - erikoista, jopa tässä osassa Skotlantia. Oliko minut tuotu klaanikokoukseen tai rykmentin perinnejuhlaan?

Tästä kirjasta riittääkin juttua! Tämä kahdeksansataasivuinen järkäle piteli minua otteessaan koko viime viikon, en päässyt nukkumaan enkä lenkille enkä oikein minnekään muuallekaan. Töissä mietin, että miten kirjassa lopulta oikein käy.

Päähenkilö, Claire, on syntynyt 1900-luvun alkupuolella, vuonna 1918 muistaakseni. Muinaisen kivikehän kautta hän siirtyykin ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin klaanien hallitsemaan Skotlantiin.

Tätä suositeltiin Untinen-Auel -postauksessani ja sen perusteella viimeinkin sain lainattua. Alkuun en pitänyt kirjasta. Odotin sen ajoittuvan kivikaudelle, kuten Maan lapset -sarjan kirjat. Kielenkäyttö ei myöskään ollut hirvittävän taitavaa ja paikka paikoin historiallisten faktojen kertaus tuntui puuduttavalta. Itse tarinassa oli kuitenkin jotain mielenkiintoista ja alkuun päästyäni en olisi hennonnut laskea kirjaa kädestäni.

Enempää en sittenkään sano, mutta suosittelen! Mikähän mahtaa olla sarjan seuraava osa? Lainaan sen huomenna.

Kuulin, miten hän avasi matkalaukkuni ja kaivoi vaatteeni esiin. Sitten kuulin hänen henkäisevän syvään. Syvä henkäisi on yksi hänen tavaramerkeistään. Dramaattinen henkäisy, joka on meluisampi kuin voisi uskoa todeksi. Hetken ajan kuvittelin, että hän kauhisteli likaisten vaatteitteni määrää. Ja sitten muistin, mitä olin tunkenut viime hetkellä markalaukkuun: Mitä odottaa, kun odottaa -nimisen kirjan.

Emily Giffin on suhteellisen uusi nimi chick lit -kirjailijoiden rivistössä, ainakin minulle. Hersyvän hauska, luin kahdessa päivässä loppuun, vaikka tämä oli jo toinen kerta. Kirja on jatko-osa Giffinin esikoisromaanille Rakkaus lainassa. Kyseinen opus on parhaillaan uudelleenluvussa ja pitäisin melkeinpä tätä jatko-osaa parempana valintana.

Taru painoi kätensä vatsalle, vai oliko pitänyt sitä siinä koko ajan? Vauva nukkui ja potki unissaan, mistä sellaisen pystyi tietämään? Miten niin pieni voi painaa niin paljon, jättää elämänkokoisen jäljen? Niin kuin jälki olisi olemassa jo ennen sitä, niin kuin se olisi siinä odottamassa, että siihen astutaan.

Laskettu aika on kokoelma novelleja raskaudesta ja äitiydestä, lapsettomuuttakin sivuten. Novellit ovat osittain toisitaan erillisiä, mutta osa linkittyy toisiinsa.

En oikein pitänyt kirjasta, paikka paikoin luin selaillen. Olen huono tulkitsemaan salattuja merkityksiä rivien välistä ja sana tekotaiteellinen värjyy huulillani. Joku muu voi tykätäkin.

Toisen blogin ollessa tauolla on viimein aikaa päivittää tätäkin... Muutama kirja on tullut luettua.

Jane Austen: Tavat ja tunteet

Tavat ja tunteet ei ole Austenin pääteoksia eikä hän ehtinyt kirjoittaa tarinaa kuin muutaman luvun. Nautittava teos yhtäkaikki.

P. G. Wodehouse: Kevätkuumetta ja P.G. Wodehouse: Fred-setä järjestää

Kummassakin romaanissa vilahteli myös tuttuja hahmoja, mutta kyse ei ollut Blandingsin linnaan sijoittuvista tarinoista eikä myöskään Jeeves & Bertie tarinoista. Fred-setä seikkailee ilmeisesti myös muissa kirjoissa, mutta mielestäni tämä oli ensimmäinen lukemani, jossa hän esiintyi.

P.G.Wodehouse: Possut piilosilla

Yksi riemukkaimmista Blandingsin linna-tarinoista. Keisarinna-parka saa kyytiä kerrassaan.

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirja pyöri lukemisen jälkeen pitkään mielessä. Toisaalta kirja avasi näkökulmia ja tuli entistä vahvemmin olo, että adoptointi ei ole meitä varten. Toisaalta en täysin ymmärtänyt, mitä Mylläri halusi kirjallaan sanoa. Olisiko hänestä ollut parempi, että hänet olisi jätetty adoptoimatta? Tuntui myös, että Mylläri olisi jonkin verran syyttänyt kaikista ongelmistaan adoptiotaustaansa. Kirja oli myös sikäli mielenkiintoinen, että sama kylä, jossa hän on varttunut, sijoittuu myös omiin lapsuudenmaisemiini varsin vahvasti, vaikka en Mylläriä perheineen tunnekaan. Enkä itseasiassa ole koskaan kuullut puhuttavankaan, joten ovatko ennakkoluulot todella olleet niin vahvat? Eivät ilmeisestikään ainkaan kaikkialla.

Tuuli Oinonen: Pitkä odotus - kokemuksia lapsettomuuden hoidosta

Sinällään aika mitäänsanomaton kirja. Kirjaan oli koottu melkolailla editoimatta muutamien naisten tarina.

Doris Lessing: Kissoista

Rakkaudella kissoista kirjoitettu pieni kirja. Suosittelen kissanystäville.

Marian Keyes: Vielä on toivoa

Hassua, olen lukenut tämän kirjan kuukausi sitten. Ehkä kolmatta kertaa. Silti en pysty tähän kertomaan, mistä kirjassa oikein on kyse, sillä olen unohtanut. Keyes on kuitenkin aina hyvä ja kirjaston varausjonossa olen jo uusinta kirjaa odottelemassa. Keyes on kirjoillaan osoittanut, että raskaista asioista voi kirjoittaa kevyellä tavalla. Kukaan, joka on lukenut esim. Rachelin loman tai Kuuleeko kukaan, voi tuskin väittää näitä kirjoja puhtaaksi hömpäksi.

Catherine Cookson: Tyttö ja kartanonherra

Minä en pidä Cooksonista. Kirjat ovat liian ankeita, liian likaisia, liian realistisia.

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

Kinsellan tuorein ei temmannut heti mukaansa. Kirja vaikutti suhteellisen huonolta puoliväliin saakka, mutta parani loppua kohden. Kepeä sadepäivän kirja ilman sen kunnianhimoisempia teemoja. Lukemisen arvoinen silti.

C.S.I. Lewis: Narnia - kaikki tarinat

Oi kun tykkäsin. Narnian tarinat veivät satujen maailmaan, yksisarvisten ja faunien maailmaan. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, mutta oli balsamia vanhemmallekin raadellulle sielulle.

Cathy Kelly: Elämän taika

Kirja toi mieleen jonkun muun kirjailijan teokset... Ehkä Maeve Binchyn, tämäkin opus. Kelly on mielestäni parantanu otettaan kirja kirjalta, silti jääden sisällöltään ontoksi Keyesiin ja Weineriin verrattuna ja viihdyttävyydeltään ei vedä vertoja Kinsellalle.

Lukunäytettä ei tällä kertaa tipu - kirja on jo kirjastossa.

Jostain syystä Sparksia tulee luettua todella harvoin, vaikka olen kyllä pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut.

Valinta kertoi kauniin tarinan parisuhteesta. Tuli hyvä mieli.

Istuin leirinuotion ääressä edessäni kyömynenäinen intiaanipäällikkö, joka tarkkaili mua haukansilmillään. Tunsin pelonväristyksiä, sillä päällikön katse porautui muhun kuin coctailtikku kirsikkaan. Hiki valui pitkin selkääni. Olinko viimeisellä tuomiolla? Korviini kantautui vaimea ääni, joku huusi nimeäni. Mietin, miten helvetissä intiaanileirissä osattiin lausua suomalaisen miehen nimi oikein. Juhaa, Juhaa, kuului yhä selvemmin aralla huhuilevalla äänellä. Hetkessä maailma silmissäni alkoi pyöriä ja edessäni loimottava nuotio muuttua kirkaammaksi. Intiaanipäällikkökin muutti muotoaan. Tuntui kuin mut olisi heitetty läpi ison kankaan, joka erotti kaksi maailmaa, kaksi eri todellisuutta. Nyt näin edessäni valokeilan, joka haravoi kroppaani ja huomasin olevani selälläni. Meni tovi ennen kuin tajusin makaavani omassa sängyssäni. Tartuin valoon kiinni ja siirsin sen syrjään nähdäkseni intiaanipäällikön tarkemmin. Valo tuli pampun kokoisesta täysrautaisesta taskulampusta, sellaisesta jolla teollisuusvartijat hakkaavat nuoria metroasemilla. Ponnahdin istumaan sellaisella voimalla, että iskimme Sirpan kanssa päät tömähtäen yhteen.

Tämä ja Vaippaihottumaa ovat Juoppohullun päiväkirjan kaksi viimeisintä osaa ja kaikkein parhaimmat. Juhan dokaaminen alkaa jäädä vähemälle ja sen sijaan vanhemmuuden haasteet sekä rakkaus naiseen valtaavat ykköspaikan hänen elämässään. Kummasti sai nauraa ääneen toisellakin lukemalla.

Lukunäytettä ei tällä kertaa heru: kirja piti jo kiikuttaa takaisin kirjastoon. Erityisen herkullista kohtaa en kyllä tällä kertaa havainnutkaan.

Binchy palasi vanhaan tyyliinsä. Tarina lähti rakentumaan uuden sydäntaudeista toipuvien klinikan henkilökunnan ja potilaiden ympärille. Binchy keskittyi tuttuun tapaansa aluksi jokaiseen henkilöön syvemmin yksitellen ja lähti sen jälkeen nivomaan heidän kohtaloitaan yhteen.

Tämä kirja sopii erinomaisesti todelliselle fanille, sillä kirjassa vilisi viittauksia vanhoihin opuksiin kuten Punaisen höyhenen keittiö ja Taverna tähtien alla. Henkilökohtaisesti työni ja sähköisten medioiden informaatioähkyn rasittamalle muistilleni tämä oli liian kova koitos. Muistin henkilöiden nimien olevan tuttuja ja sijoitin muutaman heistä edellä mainittuihin teoksiin, mutta en kyennyt muistamaan heidän taustoistaan sen enempää. Tästä ei voine kirjailijaa syyttää, mutta omaa lukukokemustani se heikensi.

Kirjan keskivaiheilla oli mielestäni täysin irrallinen, joskin Binchyn kirjoissa pakollinen, tarina papista ja hänen wannabe tyttöystävästään. Läpi kirjan myös puhuttiin jostain tuntemattomien henkilöiden puolalaishäistä ja tähän juonenkäänteeseen en missään vaiheessa saanut selvyyttä. Mistä se oikein tuli ja minne se oikein meni?

Pidin kirjan alusta, mutta pappitarinan kohdalla tipahdin kyydistä, enkä saanut kiesejä kunnolla kiinni koko loppukirjan aikana.

Itseäni parempimuistisia ihmisiä toivotaan jättämään pyyhkeitä ja selitys papille ja häille allaolevaan kommenttilaatikkoon. Kiitos.

Austen saattoi toki myös keskustella kotitalouteen liittyvistä arkisista asioista yhtä aikaa älyllisempien, ihmisluontoa koskevien havaintojensa ohella. Ja lähes aina, keskustellessaan omenien hinnoista tai jostakin uudesta muotioikusta, hänen onnistui ujuttaa huomioihinsa hitunen ironiaa muistuttaakseen itselleen ja muille, että se mistä puhuttiin, saattoi hyvinkin olla ristiriidassa sanojan ajatusten kanssa. Austen kirjoitti sisarelleen Cassandralle: "Tiedäthän, miten paljon sokerikakun ostaminen minulle merkitsee", osoittaen kykyään tehdä pilaa omasta persoonastaan; hän oli älykäs nainen, joka kuitenkin saattoi nauttia asioista, jotka monien muiden mielestä olivat mitättömiä ja pitkäveteisiä.

Jane Austenin (1775-1817) elämän vaiheet ovat askarruttaneet useammin kuin kerran. Jälkipolville on säilynyt Jane Austenin ja hänen siskonsa Cassandran välistä kirjeenvaihtoa, jolta pohjalta tämäkin elämänkerta on melko pitkälle rakennettu. Cassandra kuitenkin hävitti osan kirjeenvaihdosta Janen kuoleman jälkeen, joten koko totuutta ei tiedä enää kukaan. Tämä teos kuitenkin valottaa niitä tapahtumia, jotka ovat tiedossa ja kirjassa pohditaan kiitettävästi kirjailijan oman elämän tapahtumien vaikutusta hänen tapaansa kirjoittaa sekä hänen kehittymistään kirjailijana.

Kirjassa pohditaan myös sitä asiaa, minkä vuoksi Austenia filmatisoidaan yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä esitetäänkin hieno teoria, että filmatisoinnit sattaisivat heijastaa meidän aikamme uupumista ulkonäön ja seksuaalisuuden jatkuvaan ylikorostamiseen, minkä johdosta viivytetyn nautinnon aistivoima tuntuu vetoavammalta.

Jos ymmärtäisin syyt Austenin tuotannon merkitykseen itselleni, tuntisin epäilemättä itseni vähän paremmin.

"Kautta jumalten", hän kuiskasi itsekseen. "Quirmin pormestariin on osunut meteoriitti... jo toisen kerran!"

"Voiko sellaista tapatua?" Sakariina kysyi.

"Nähtävästi. Tämä viesti on herra Punelta, joka työskentelee kaupunginvaltuuston toimistossa. Järkevä veikkonen, ei juuri ollenkaan mielikuvitusta. Hän sanoo, että tällä kertaa meteoriitti vaani pormestaria jollakin sivukujalla."

"Ihanko totta? Naisella, joka pesee pyykkimme, on poika Yliopistossa Kostonhimoisen Tähtitieteen lehtorina."

"Voisiko hän antaa meille lausunnon?"

25. Kiekkomaailma-romaani on nyt ilmestynyt.

Ankh-Morporkiin saadaan painokone ja ensimmäinen sanomalehti syntyy. Päätoimittajana häärii William de Worde ja valokuvaajana raittiuslupauksen tehnyt vampyyri. Raittiuslupaukseen kuuluu koskaan olla juomatta v:llä alkavaa sanaa ja velvoite kerääntyä Raittiusseuran kokoussaliin urkuharmonin ympärille laulamaan hermostuneesti siitä kuinka paljon he tykkäävät kaakaosta.

Pratchett on ihailtavan tuottelias kirjailija ja kaikkia hänen teoksiaan ei olla vielä edes julkaistu suomeksi. Henkilökohtaisesti pidän eniten Muori Säävirkkuun tai Rincewindiin keskittyvistä tarinoista. Tässä kirjassa sivuttiin Vartiostoa, mutta kaikki varsinaiset päähenkilöt olivat uusia hahmoja.

Oivaa luettavaa kaltaiselleni eskapistille.

Samin teki mieli kysyä, oliko Julia oppinut hyväksymään sen mahdollisuuden, ettei hän ehkä kykenisi saamaan lapsia, mutta Sam ei voinut. Ei vielä. Hän tuntee Julian. Hän tietää, että Julia on ikään kuin työntänyt päänsä pensaaseen, haudannut pelkonsa syvälle, niin syvälle, ettei joudu kohtaamaan sitä silmästä silmään.

Lukiessani kirjoja, joissa vaikka vain sivutaan lapsettomuutta, en enää pysty sinällään nauttimaan tarinasta, vaan arvion kirjaa lapsettomuuselementin kannalta. Tässä kirjassa näkökulma ei ollut onnistunut. Ylläoleva sitaatti saa vereni kiehumaan, siinä on niin monta kohtaa väärin. Selvästikään kirjailija ei ole tiennyt, mistä hän puhuu kertoessaan lapsettomuudesta.

Muutoin perinteistä Jane Greeniä. Lajityyppinsä alinta kastia.

He laittoivat nopeasti makuusijan valmiiksi, ottivat esiin jotain muitakin tavaroita, ja sitten Ayla oikoi nuttua ja lyhyitä housuja, joita oli säästänyt tärkeämpiin tilaisuuksiin. Hän katseli asua tarkasti. Pehmeän notkea uroshirven nahka oli leikattu mamutoiden suosimaan yksinkertaiseen tyyliin eikä puvussa ollut koristeita, mutta se oli puhdas, vaikka siinä näkyikin tahroja. Nahan nukkapinnasta oli vaikeaa saada tahroja pois pesemälläkään, mutta mitään muuta säällistä päällepantavaa hänellä ei juhlaan ollut. Matkalla ei voinut raahata kaikkea mukana vaikka hevoset olivat apuna kuljettamassa, ja Ayla oli halunnut ottaa mukaan muita, vaihtovaatteita tärkeämpiä tavaroita.

Maan lapset -sarjan viimeksi ilmestynyt osa. Tapahtumat sijoittuvat kivikauden ihmisten aikaan. Pääosissa ovat Ayla ja Jondalar, jotka tässä osassa saapuvat viimein Jondalarin heimon asuinsijoille.

Pidän tästä enemmän, kuin matkakirjasta eli Tasangon vaeltajista. Tässä tapahtuu enemmän ja kertausta menneeseen sekä maisemakuvauksia on vähemmän. Malttamattomana odottelen sarjan seuraavaa osaa, jota saa kenties hyvinkin odottaa vielä pitkään.

Tämä kirja sopii ihmisille, joita kiinnostaa, millaista elämä on saattanut luolaihmisten aikaan olla ja jotka ylipäätään arvostavat hyvää tarinaa.

Viimein se näki aamun kajastavan niin kuin valon tuntemattoman kolon päässä mutkan takana; ja samalla hetkellä alkoi keltasirkku laulaa. Pähkinän tunnelmat muistuttivat hävinneen kenraalin mielialoja. Missä sen toverit tarkkaan ottaen olivat? Toivottavasti eivät kaukana. Mutta entä jos olivat? Kaikki? Minne se oli ne vienyt? Mitä se nyt tekisi? Entä jos vihollinen ilmestyisi juuri nyt? Se ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan kysymykseen eikä sillä ollut voimia pohtia niitä. Liutti tärisi sen takana kosteasta ja se kääntyi puskemaan sitä; niin kuin kenraali, joka ei enää osaa tehdä muuta kuin pitää huolta palvelijansa hyvinvoinnista, koska tämä sattuu olemaan paikalla.

Suden lupauksen luettuani houkutus lukea tämä noin kolmattakymmenennettä kertaa nousi vastustamattoman voimakkaaksi.

Kirja kertoo kaniinien elämästä. Heidän matkastaan kauan tutusta ympäristöstä ja itsensä voittamisesta ja uusista haasteista. Uskollisuudesta, elämänhalusta.

Kuuleman mukaan tähän kirjan kätkeytyy piilomerkityksiä, mutta olen huono havainnoimaan sellaisia. Minulle tämä kirja on hieno kertomus villikaniineista.

Tarut kertovat että kun Laajalaakson susien veri sekoittuu laakson ulkopuolisten susien vereen, susi jossa se veri virtaa jää iäkseen kahden maailman väliin. Sanotaan että sellaisella sudella on voima tuhota paitsi oma laumansa myös koko susikunta. Se on todellinen syy, miksi Ruuqo tuli tappamaan veljeni, sisareni ja minut aamuhämärissä neljä viikkoa syntymämme jälkeen.

Kun Jean M. Untinen-Auel suosittelee Suden lupausta ihmisille, jotka pitivät Ruohometsän kansasta, kuinka tähän voisi olla tarttumatta?

Kirja on kirjoitettu Ruohometsän kansan tapaan eläinten näkökulmasta. Laajalaakson susilla on ongelma - he tuntevat tahtomattaan vetoa ihmisiin ja seuraukset tästä voivat olla kauheat.

Pidin kirjasta, mutta en ihan niin paljon kuin ennakkoon odotin. Ja syykin on selvillä. Vaikka kirjassa tarinaa kertoivat sudet, mukana oli ihan liian paljon ihmisiä. Olisin pitänyt enemmän kirjasta, jos se olisi keskittynyt tiukemmin susien elämään. Ihmiset sietäisi jättää omaan arvoonsa.

Jatko-osaa odotellessa.